Olympiamenestys - muisto vain

Katastrofi! Häpeällisen huono suoritus! Historiallisen surkea tulos! Mm. näillä itsetuntoa viagran lailla nostattavilla otsikoilla rakas naapurimme Ruotsi kuvasi Suomen olympiamenestystä Pariisissa. Me härmäläiset itse olemme tottuneet siihen, että menestyksemme käyrä (varsinkin kesäolympialaisissa) on ollut laskeva kuin maailman kuuluisimmankin lehmän häntä. Suomalaiseen kulttuuriin kuuluen tupinaa ja naureskelua urheilumenestyksestä on ollut ilmassa jo pitkään, mutta nyt kun tämä mitalittomuuden köli kolahti pohjaan alkoi julkinen syyllisien etsiminen. Urheilussa ei tunneta ns. kultaisia keskiteitä sillä ne eivät vie kultaisiin mitaleihin, joten Harmaa mieskin joutuu esittämään kantansa unohtaen liberaalit ja kaikkia silkkihansikkain käsittelevät arvot. Koen että julkinen kritiikki niin urheilijoita ja urheilutoimijoita kohtaan on paikallaan samalla tavalla kuin Yleisradion kritisointi, sillä verorahoilla hyvin pitkälle näitäkin tansseja tanssitaan.

Elinaikanani Suomi on kahminut kesäolympialaisista 365 mitalia, joka tuntuu hienolta määrältä näin pieneksi kansaksi. Huolestuttavaa on se, että oman elämänkaaren ajalla menestys sijoittuu vauva-aikoihin ja ihan parhaat vuodet vietettiin sata vuotta sitten. Jotain siis on tapahtunut. On sanomattakin selvää, että maailmalla taso 

kovenee, mutta ei se poista sitä tosiasiaa, että muut maat ovat omaksuneet menestyksen vaatimat asiat meitä pullamössöjä paremmin. Mainittakoon muutamien maiden mitalisaldoja Pariisin kisoista, joiden asukasluku on 5-10 miljoonaa: Ruotsi 11, Unkari 19, Itävalta 5, Serbia 5, Azerbaidzhan 7, Sveitsi 8, Bulgaria 7, Kirgisia 6, Norja 8 ja Tanska 9 mitalia 🥇🥈🥉. Muutama alle 5 miljoonan valtio mainitakseni: Irlanti 7, Uusi-Seelanti 20, Kroatia 7, Georgia 7, Moldova 4, Jamaika 6 ja vielä vaikka 2 miljoonan asukkaan Slovenia, joka nappasi 3 mitalia. Meidän on siis yhtä turha marista siitä ettei meillä ole tarpeellista määrää ihmisiä, kuin nurista siitä että Lapissa on enemmän sääskiä kuin kaupungissa 😊. Toinen asia mikä on yhtä usein tapetilla kuin lapsen tussittama taideteos on harjoitteluolosuhteet. Näistä on ihan turha jauhaa, sillä useat lajit ovat harjoiteltavissa täysipainotteisesti ympärivuoden. Lisäksi meidän kai pitää nöyrästi myöntää että talvisin meidät ympäröi jäätynyt meri, mutta purjehtivat ovat silti pärjänneet arvokisoissa. Kyse on siis jostain muusta.

Fair Play - kaikki pelaa on upea aate ja kuuluu ilman muuta lasten liikuntaan, mutta olisko meillä seitinkään ohutta mahdollisuutta huomioida tässäkin asiassa erityislapset, niinkuin heitä kyllä pyritään huomioimaan vähentämällä melua, kirkkaita valoja, liian vaikeita läksyjä ja muutamalla muullakin tavalla. Pidän nykyään harvinaisempina niitä tavallisia motoristisesti lahjakkaita lapsia, jotka nyt sitten joutuvat keskikertaistumaan liikuntatunneilla pullukoiden joukkoon, jotka välinpitämättömät vanhemmat ovat pitäneet herkkujen äärellä turhan paljon. Olemme toki erilaisia, mutta kukaan ei synny "ylipainoisena", vaan siihen kasvetaan. Tiedän, että tämä kuulostaa rajulta (en silti pyydä anteeksi), mutta nostan tämän ajatuksen esiin sillä koen että lahjakkaita lapsia ei huomioida tarpeeksi. Tämä ei tietystikään selitä kokonaisuudessaan surkeaa suomalaista mitalimenestystä, vaan syitä on kuin karvoja kissassa. On silti melkein puskea esiin fakta, joka Kertoo Suomen olevan OECD-maiden tilastokärki ylipainoisten ihmisten määrässä. Tämä olisi hyvä ottaa Los Angelesin olympialaisten valikoimiin vaikka Breakdancen tai lippupallon tilalle, niin saisimme takuuvarman mitalin 🥇👍.

Lisäksi haluan takertua kuin purkka tukkaan siihen asennemaailmaan mitä elämme. Urheilijat ovat toinen toisensa jälkeen osoittaneet haastatteluissa suurta varianssia siitä miten tyytyväisiä tai tyytymättömiä he olivat suorituksiinsa. Samalla, kun aitajuoksijaksi hieman liikaa massaa omaava Reetta Hurske itki ymmärrettävästi pettymystään, sipulinsa täysin leväyttänyt mitalitoivo Eetu Kallioinen sadatteli huonoja yöuniaan jännityksen takia ja puolustava pronssimitalisti Mattson manasi huonoa kuntoaan ilmeisesti sairaudestaan tietämättä oli yksi alisuorittaja Ella Junnila avoimen iloinen ja tyytyväinen siihen kuinka oli päässyt hyppäämään 5 hyppyä karsinnassa ja nautti upeasta tunnelmasta. Hän ylitti 183cm joka jää 14cm tämän kesän parhaasta tasosta. 14cm korkeudessa on lähes sama kuin sekunti 110m aidoissa eli ikuisuus. Silti neitokainen iloitsi suorituksestaan ja samaan hengenvetoon valmentaja suitsuttaa Em-kisojen kisakuntoa, koska se oli kauden päätavoite!!?? Siis lähtivätkö he Olympialaisiin edustamaan maailmalle Suomea ihan vaan nauttiakseen tunnelmasta. Halvemmaksi tulisi, jos olympiakomitea ostaisi heille seuraaviin Olympialaisiin liput katsomoon hyville paikoille ja majoituksen pariksi viikoksi. Saa nauttia rauhassa tunnelmasta. Jos olet 

ammattiurheilija eli olet huutamassa pääpunaisena apurahojen vähyyden tai puuttumisen sijaan, sinun tulisi edustaa itsesi lisäksi myös kansaamme, joten luulisi että halu pärjätä heijastuisi pettymyksien hetkellä. En tarkoita että pettymystään pitäisi näytellä tai siinä rypeä tarvittua enempää, mutta eikait noihin kinkereihin lähdetä vain nauttimaan omasta olostaan puolikuntoisena tai ilman oletusta että ollaan parhaassa mahdollisessa kunnossa. Niin ainakin kaikkien muiden maiden urheilijat ovat. Maailmanennätyksiä, olympiaennätyksiä, maanosien ennätyksiä, maan ennätyksiä tuli hirvittävä määrä. Onneksi Krista Tervo täräytti takin lähes tyhjäksi karsinnassa Suomen ennätyksellä ja Limingan maailmanlaajuisesti keskinkertainen keihäsmies heitti oman ennätyksensä myös karsinnassa. Heille ja muutamalle muulle omaan tasoonsa tai ainakin lähelle ennätyksiään päässeelle nostan hattua vilpittömästi. Arvokisoissa pitääkin olla kunnossa.

Suomen Olympiakomitea on palkannut toinen toistaan kalliimpia tekijöitä hoitamaan olympiamenestys takaisin raiteilleen, mutta toistaiseksi ainoa saavutettu tulos on miinusmerkkinen ja se löytyy talousraportin lopusta. On helppoa sanoa että raha ratkaisee menestyksen, mutta sen taakse on myös helppoa piiloutua kuin jänöjussi puskaan, eikä silloin tarvitse kaivella perisyitä peilistä. Pakko nostaa esille myös Suomen sijoitukset mitalitaulukossa, jottei faktat pääse unohtumaan. Suomi sijoittui vuosina 1908-1984 joka kerta sijoituksille 2.-24., kun taas 1988-nykyhetki sijoitukset ovat olleet välillä 25.- jaettu viimeinen. Tähän siis löytyy vain ja ainoastaan syyt jostain peilistä halusi sen myöntää tai ei.

En ole Gandalfin kaltainen, tarpeeksi viisas urheilujohtaja, jotta voisin kirjoittaa lääkärintakki ylläni reseptin tähän vaivaan, mutta olen vaikuttunut useiden urheiluvaikuttajien sekä entisten menestyvien urheilijoiden ulostuloista, koskien norsunluutornia sekä ruohonjuuritasoa. He vaativat heiltä urheilusuoritusta, joka rakentaisi tuleville polville ponnahduslaudan menestykseen ja tuohon suoritukseen voidaan varata maksimissaan kaksi olympiadia. Suomalainen penkkiurheileva sohvaperuna on täysin oikeutettu kritisoimaan epäonnistumisia, vaikka se ymmärtäisi lajista yhtä paljon kuin sammakko vapaa-uinnista, sillä meidän menestymisen perinteet ohjaavat käytöstämme. On siis turhaa hyökätä kriittisten kommentoijien kimppuun, vaan olisi syytä nostaa vasen käsi virheen merkiksi ja alkaa miettimään onko tämä meille riittävä taso jatkossakin. Suomalainen tottuu tähänkin, ja siitä pitää huolen tulevat sukupolvet, jotka eivät ole kiinnostuneita sen enempää urheilusta kuin penkkiurheilustakaan. Näin ollen pian jaetaan henkisiä kultamitaleja niille, jotka vaan osallistuvat ja nauttivat tunnelmasta ilman menestymisodotuksia. Suomen virallinen mitalitavoite voi siis olla huoletta nolla, kunhan kaikki viihtyvät, eikä kenellekään tule paha mieli, vaikka "Juhani ja Auli" eivät ole tyytyväisiä alisuorittavaan Suomi-Finland paitaiseen olympiaurheilijaan. He saavat luvan niellä pettymyksen myös hymyillen.

Turha harjoitella ammatikseen, jos ei suorita onnistuakseen.

Terveisin Harmaa mies