Lisääntymisen paine

Mikä on elämän tarkoitus? Siinä on niin klassinen kysymys, että se on saanut jopa tragikoomisia piirteitä vuosien saatossa, mitä erinäisimmissä yhtälöissä. Olen törmännyt mm. seuraaviin elämäntarkoituksen määritelmiin: "Elämän tarkoitus on elää." "Elämän tarkoitus on nauttia." Elämän tarkoitus on tuottaa mielihyvää itselle ja muille." "Elämän tarkoitus on juhlia." jne. Mikään näistä ei ole sen enempää oikea kuin vääräkään, mutta uskallan sanoa lähes faktapohjalta, että elollisten elämän muotojen elämän tarkoitus on jatkaa sukua eli lisääntyä. Tämä pohjautuu täysin biologisiin faktoihin, joista käy väistämättä ilmi, että kaikki eloperäiset olennot pyrkivät jatkamaan sukuaan tavalla tai toisella. Kasvit tuottavat siemeniä, joista kasvaa uusia kasveja. Kalat, nisäkkäät, linnut, hyönteiset ja matelijat elävät löytääkseen mahdollisuuden lisääntyä. Näin ollen myös ihmisten elämän tarkoitusta ohjaavat nämä biologiset vietit tehdä jälkikasvua maailmaan. Nyky-yhteiskunta onkin rakentunut viettiemme varaan, jossa tyydytetään ihmisten perustarpeita ja myös niitä tarpeita, jotka koetaan ainoastaan miellyttäviksi. Maailmanlaajuinen syntyvyyskartta kuitenkin osoittaa, että syntyvyys laskee hyvinvointiyhteiskunnissa ja kasvaa taas toisessa päässä hyvinvoinnin janaa olevissa yhteisöissä. Tämän takia Harmaa mies haluaa avata tuntojaan tästä ikuisesta sukulaisten piirissä vellovasta keskustelusta, jossa udellaan kumppanin löytymisestä tai sen puutteesta ja seuraavassa vaiheessa siitä milloin "pullaa pukataan uuniin". 

On täysin selvää, että lisääntymiseen ihmisten keskuudessa tulisi kiinnittää entistä enemmän huomiota, sillä ylikansoittuminen on suurin maailmanlaajuinen ongelma, joka aiheuttaa niin muiden eläinten sukupuutot kuin ilmastonmuutoksenkin. Olisiko siis syytä jo unohtaa yleisesti vallitseva painostus siitä milloin jälkikasvua tulee ja keskittyä siihen milloin se on kenellekin tarpeellista? On ymmärrettävää, että vielä vaikka 100 vuotta sitten Suomessakin lisääntyminen oli lähes pakko, mikäli yksilö halusi varmistaa mahdollisimman pitkän elämän. Mikäli sinulla ei ollut lapsia, niin kuka sinut ruokki, kuka teki viljelytyöt tai kantoi veden kaivosta, kun yksilön oma kunto ei enää antanut siihen mahdollisuutta. Perheyhteisöt asuivat ja elivät yhteistä elämää, jossa ohjaavina perusarvoina olivat ruoanhankinta ja/tai tuotanto. Ilman tuota toimintaa eläminen fyysisten rajoitteitteiden ilmetessä oli käytännössä mahdotonta. Onko nykyään tuota pakkoa enää olemassa? Mielestäni ei. 

Itse lisääntymiseen liittyvä oleellinen asia kaikilla kasveilla ja eläimillä on hedelmöitys. Suomeksi sanottuna täysivartinen ei-keskeytetty yhdyntä tai ns. rojujen torveen laskeminen ovat määritelminä ihan yhtä osuvia kuin dartsin teinitähden Luke "The Nuke" Littlerin tikat. Tuota biologista tarvetta Homo Sapiensien lisäksi hupimielessä harrastavat vain ilmeisesti Delphinus Delphisit eli delfiinit, joskaan en tiedä miten tutkimus on tehty ja onko tutkimuksissa ilmennyt sitä onko heillä käytössä mitään ehkäisymenetelmää vahinkojen välttämiseksi? Tämä tutkimus toki itsessään on rationaalinen kuin matematiikka, sillä noilla nisäkkäillä aivot ovat toiseksi suurimmat kokoon nähden, ihmisten jälkeen. Tästä voidaankin tulla päätelmään, jossa eläinrotumme on alkanut kehittyä sen ajatuksen suhteen, että olemme vallanneet turhan paljon tilaa maailmasta lisääntymällä, eikä se välttämättä ole kovinkaan kestävä tie. On siis luontaista, että ihminen ei välttämättä haluakkaan lisääntyä, vaan elää vastuullisesti nauttien elämästä ilman sitä biologista oman DNA:n monistamista. 

Olen lapsettomana törmännyt lukuisia kertoja tähän keskusteluun, jossa tivataan sitä milloin meinaat lapsia tehdä tai miksi en ole niitä jo tehnyt. Aikoinaan parisuhteissani tästä asiasta on puhuttu ja kaikkien sattumuksien seurauksena se on onneksi jäänyt puheasteelle. Miksi osa ihmisistä edelleen puhuu perheen perustamisesta ainoastaan siinä häilyvässä valossa, että se vaatii lapsia? Onko perheen määritelmä jotenkin vanhoillinen, sillä perheeseen kuuluu aika monilla esimerkiksi ainoastaan sisaruksia, kun isä ja äiti ovat edesmenneitä. Eivätkö sisarukset siis ole perhettä keskenään? Tähän asiaan peilaten olisi siis syytä miettiä perheen dynamiikkaa ja todeta, että perhe on jokaisen henkilön lähipiiri, kenet siihen kukainenkin kokee liittävänsä. Yksinäinen, äiditön, isätön, sukulaiseton ja sisareton ihminen voi siis halutessaan kutsua olevansa perheetön, vaikka hänelläkin se on ainakin joskus ollut halusi tai ei. Toisaalta parisuhteessa elävät ihmiset voivat mieltää perheekseen verisukulaisten lisäksi myös puolisonsa, vaikkei heillä olisi lapsia. Antakaa siis ihmisten tehdä lapsia jos he haluavat, mutta älkää pitäkö sitä mitenkään elämässä onnistumisen indikaattorina, sillä elämässä voi omaa perintöään jakaa muutenkin kuin siittiö- ja munasolujen kautta. Olen myös todennut, että 

olisi huomattavasti järkevämpää hankkia jälkikasvu adoptoimalla, sillä se olisi yhden lapsen pelastus mahdollisesti huonoista oloista sekä myös mitä suurin ilmasto- ja humanitäärinen teko. Se että adoptiolapsi ei omaa samaa DNA:ta, ei tarkoita sitä etteikö hänestä tulisi sinun oppiesi mukainen ihminen. Jos siis minulla tulee joskus muinaishistoriallinen olo jatkaa sukuani, aion sen tehdä adoption, en siittimeni kautta. Siihen asti tyydyn jakamaan perintöäni pyrkimällä kohtelemaan kaikkia lapsia (ja muita elollisia olentoja) hyvin ja tasa-arvoisesti, joskin myönnän että sukulaislapseni ja esimerkiksi kummilapseni ovat muiden lapsien edellä marssijärjestyksessä. 

Harmaan miehen toive siis olisi, että lisääntymisen paine unohdettaisiin, sillä se ei enää ole ihmisrodun selviämisen kannalta välttämätöntä, vaan se nimenomaan ajaa meidät turmioon. En siis sano, että lapsien teko tulisi lopettaa, mutta sitä ei missään nimessä pidä tehdä jos ei koe sitä itselle välttämättömäksi oman elämänlaadun kannalta. 

"Harjoitelkaa lisääntymistä niin kuin ennenkin, mutta antakaa itsellenne päätösvalta harjoittelun lopputuloksesta."

Terveisin Harmaa mies