Draamattomuus vai dramatiikka - kas siinä pulma

Klo 5:53. Heräsin tömäkkään kurkkukipuun. Tuntuu hieman siltä, kuin pataljoonan verran hammaspeikkoja olisi käyttänyt kurkussa roikkuvaa killuketta nyrkkeilysäkkinä 12 erän ajan. Tämä turhake nielurisoineen on minulta joskus poistettukin, koska kärsin uniapneasta, josta olen ajoittaisesta kuorsauksesta huolimatta päässyt ainakin omasta mielestäni eroon. Tämä ei taas liity aiheeseen mitenkään, mutta nyt minulla on aikaa kirjoittaa 😊.

Aloin pohtimaan, miksi elämässä täytyy olla draamaa? Onko se meidän sisäänrakennettu lisälaite, jottei elämämme vain olisi helppoa tai saippuasarjan käsikirjoittajan vinkkelistä jopa tylsää? Ja miten jotkut pystyvät kytkemään tämän lisälaitteen pois päältä, toisten keskittyessä hankkimaan siihen jopa viritysosia? Vaatiiko draamailu psyykkeeltä kuinka paljon ja miksi sitä tuntuu olevan toisilla enemmän kuin toisilla? 

Draama itsessään puhekielessä koetaan hieman negatiiviseksi sanaksi, johtuen oletettavasti tuon valoa tuottavan ja yleensä olohuonetta koristavan taulun tai teatterin tuotannoista. Draamaan kuuluu tyylilajeja, kuten vaikka tragedia, komedia ja jopa farssi, mutta kun puhutaan dramaattisesta ihmisestä tai kansankielellä draamailusta, niin harvoin pyöritellään kovinkaan hilpeitä asioita. Harmaan miehen päässä draama tarkoittaa asioiden kärjistämistä ennen kaikkea ihmisuhteisiin liittyvissä asioissa. Oman elämänsä dramatisointiin voidaan laskea mm. hysteerinen suhtautuminen omiin kokemuksiin, valintoihinsa tai valitsematta jättämisiin. 

En halua nyt herättää mitään pientäkään keskustelua sen enempää sovinismista, feminismistä, seksuaalitasa-arvosta tai naisvihastakaan, mutta omien pallomeren väristen kokemuksieni mukaan draamailuun osallistuvat useimmiten toiset kuin toiset. Minun on pakko sanoa tämä pyöreästi ääneen, koska se on kuinka harmaa mies tämän kokee. Ystävä-tuttava piiriini kuuluu naisia, miehiä, heteroita, homoseksuaaleja, bi-seksuaaleja ja ainakin yksi aseksuaali, vaikkei hän sitä ehkä itse tiedosta ja tiedän että näistä kaikista ryhmistä löytyy kuuluisia draamakuninkaallisia ja olen siihen varmasti itsekkin sortunut. Itse kuitenkin koen jatkuvan ihmissuhdesotkujen rämeessä rämpimisen todella kuormittavana, varsinkin kun elämässä on paljon muutakin meneillään, jotka aiheuttavat elefantin kokoisia empatiaryöppyjä sekä inhon, vihan, surun ja pettymyksen kaltaisia tunteita. 

Minun tyhmään ja yksinkertaiseen päähäni ei mahdu ajatus siitä, että ihmissuhteisiin (kumppanuus, ystävyys, kaveruus jne.) tulee lisätä draamaa ihan tietoisesti. Ex-tyttöystäväni sanoi, että on välillä hyvä putsata ilmaa riitelemällä!? Että mitä että? Kuinka se parantaa ihmisten välistä suhdetta, että väkipakolla riidellään? Miellän sen miltei yhtä loogiseksi kuin humalassa Airbus A380:n puikkoihin hyppäämisen tai ihon viiltelyn sileämmän ihon toivossa. Voidaan siis todeta, että mielestäni siinä on vain menetettävää. Jos kerran olet itse ajanut tai ajautunut siihen tilanteeseen, että elämässä kulkee niin miksei antaisi sitten kulkea? Törmätäänkö tässä tähän perisuomalaiseen piirteeseen, jossa vähemmän vituttaminen = hieno olotila? Harmaan miehen logiikka ja elämästä nauttiminen perustuu enemmänkin toiseen suomalaiseen piirteeseen, jossa ollaan hiljaa kun menee hyvin. Lottovoittaja jatkaa työtään margariinitehtaalla ja upeaan saavutukseen yltänyt urheilija kertoo, että oli tuuria matkassa ja kiittää kaikkia lehtimyyjistä lähtien, kun taas amerikkalainen kertoo suoraan uhranneensa koko elämänsä ja ihmissuhteensa tehdäkseen itsestään mestarin. Vaatimattomuus ja draamattomuus voidaan siis jossain määrin yhdistää ja pidän molempia hyveinä, vaikken kummassakaan ole lähelläkään mitalisijoja. Haluan tässä vaiheessa muuten kehua vaimoani, joka ei nostele jalustalle sen enempää Soap Awardeja kuin itseäänkään.

Tunnen muutamia julkisuuden henkilöitä ja olen siis päässyt tai joutunut näkemään/kuulemaan heidän ajatuksiaan. Nostan hattua sille, kuinka he osaavat teflon-pinnoittaa itsensä lukiessaan, kuullessaan ja kohdatessaan valtavaa kritiikkiä, joka ei missään tapauksessa ole suurimmalta osin perusteltua. Ajatus kuitenkin puskee läpi kuin hiki viikon rännin päälle vedetyn squashin jälkeen, ettei se voi olla vaikuttamatta heidän dramaattiseen elämäänsä. Kerrankin kuuntelin kuinka erään ex-säädön kanssa hengailu tai operointi on kieltolistalla muulta kaveripiiriltä tai kuinka jälleen on löytynyt uusia ihmisiä keitä pitää kollektiivisesti vihata tai ainakin välttää kuin konkurssia. Voisin verrata tätä tilanteeseen, jossa itse itselleen potkut ryyppäämisellä aiheuttanut työntekijä yrittää pitää huolen siitä, että muutkin saa kenkää, koska esimies on paksusuolesta. Jos kokee itse saaneensa huonoa kohtelua, voi siitä ja monesti kannattaakin toki kertoa muille, mutta eihän ihminen voi muissakaan asioissa tehdä päätöksiä toisten puolesta. Antakaa silti ihmisten tehdä omat valintansa ja arvostakaa niitä mahdollisuuksien rajoissa 👍. 

Nykyään on trendikästä heittäytyä epämukavuusalueelle ja kehittää itseään sitä kautta. Pitäisikö minunkin alkaa draamailemaan päivittäin tai ainakin viikottain ja katsoa mitä hyvää siitä seuraa? Olen kyllä ymmärtänyt, että negatiiviset ajatukset eivät lähtökohtaisesti auta luistossa, mutta voinhan olla väärässäkin. Sitähän ei tiedä kuinka monen lumenin valaistuksen kokisin, jos hieman hämmentäisin pakettia toisten mielestä kevyin perustein. Olisiko esimerkiksi liikaa tehdä interventio ystävälle, joka aloittaa pizzan syönnin keskeltä, jättää aina pienen siemauksen lasistaan juomatta tai sille Outi-Ristolle, joka aloitti tapailemaan naapurini koiran eläinlääkärin ex-puolisoa? Jään miettimään.

Terveisin Harmaa mies